Velkajarru kuulostaa tekniseltä taloussäännöltä. Todellisuudessa se on poliittinen valinta — ja vieläpä hyvin vanha sellainen. Sen ydinviesti on yksinkertainen: julkinen sektori on ongelma, ja sitä pitää rajoittaa riippumatta siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.
Velkajarrua perustellaan vastuullisuudella. Mutta kenen vastuusta oikeastaan puhutaan? Harvoin mainitaan, että samaan aikaan kun julkista velkaa pelätään, yksityinen velka, yritystuet ja varallisuuden keskittyminen eivät herätä samanlaista moraalista paniikkia. Velasta tulee ongelma vasta silloin, kun sitä käytetään yhteiseen hyvään.
Talouskuripolitiikka ei ole neutraalia. Se on vallankäyttöä. Kun budjettisääntöihin kirjataan leikkauspakko, päätetään samalla, että kriisien kustannukset maksetaan palkansaajien, opiskelijoiden, työttömien ja pienituloisten arjessa. Velkajarru ei kohtele kaikkia tasapuolisesti — se kohdistuu aina alaspäin yhteiskunnallisessa hierarkiassa.
Historia on tässä armoton opettaja. Jokaisessa talouskriisissä sama kaava toistuu: ensin pelastetaan markkinat, sitten tasapainotetaan julkinen talous leikkaamalla palveluja. Julkinen velka syntyy usein kriiseistä, mutta lasku lähetetään hyvinvointivaltiolle. Velkajarru institutionalisoi tämän logiikan pysyväksi.
Velkajarrun kannattajat puhuvat tulevista sukupolvista. Ironista kyllä, juuri tiukka talouskuri voi tehdä heidän tulevaisuudestaan heikomman. Kun koulutuksesta leikataan, mielenterveyspalvelut ruuhkautuvat ja ilmastoinvestointeja lykätään, kyse ei ole säästämisestä vaan velan siirtämisestä — sosiaalisena ja ekologisena velkana.
Kysymys ei siis ole siitä, onko velka hyvä vai paha. Kysymys on siitä, kuka saa käyttää yhteiskunnan resursseja ja mihin tarkoitukseen. Yritystuet nähdään investointeina, mutta hyvinvointivaltio menoeränä. Pääomalle jousto on realismia, julkiselle sektorille kuri välttämättömyys.
Velkajarru on ennen kaikkea epäluottamuslause demokratialle. Se kertoo ajatuksesta, että ihmiset saattavat äänestää “liikaa” hyvinvointia, joten politiikka pitää sitoa sääntöihin. Kun talouspolitiikka lukitaan tekniseksi pakoksi, poliittinen keskustelu kaventuu: vaihtoehtoja ei enää ole, on vain sopeutumista.
Mutta talous ei ole luonnonvoima. Se on ihmisten rakentama järjestelmä — ja siksi sitä voidaan myös muuttaa. Yhteiskunta, joka pystyy pelastamaan pankit päivissä, pystyy myös investoimaan koulutukseen, hoivaan ja oikeudenmukaiseen siirtymään, jos poliittista tahtoa löytyy.
Todellinen kysymys kuuluu: pelkäämmekö velkaa vai demokratiaa?
Jos velkajarru estää yhteiskuntaa ratkaisemasta eriarvoisuutta, ilmastokriisiä ja hyvinvointivaltion rapautumista, kyse ei ole enää vastuullisuudesta. Kyse on ideologiasta, joka naamioidaan talouden pakoksi.
Ja ideologioista — toisin kuin velasta — voidaan aina päättää luopua.